minä olin uskottu mies.
näistä ihmeiden aikojen päivistä kirjaa pidin
varhaisin aamuin,
myöhäisin illoin.
kuin varjonaan kuljin,
kirjaten kuka hopeaan hukutetaan,
kuka juustopataan,
kuka taas kepiniskuihin ja milloin.

joskus iltapäiväaikaan

kuningas nousee päivään uuteen:
hänet hereille laulaa
hehkuposki-kerubikuoro.
ja pilvet pakenevat,
hän nauttii aamiaisen sängyssä
hierojien huomassa,
kunnes onkin jo viinin vuoro...

sen merkeissä päivä joutuu yöksi,

ja seurue kerää tarpeitaan
siirtyäkseen ulos, jossa
puutarhoissa keijut soittaa
huilujaan, harppujaan:
on bakkanaalit
lehmuston varjoissa...

silloin kuningas ymmärtää kansan onnen:

oi onnea jakamatonta, jonka
kuningas kansalleen lahjoittaa
oi onnea kansan, joka saa
kuningastaan rakastaa!

joskus kyllästyessään

juominkeihin, kesken leikin
kuninkaalliset kädet pesee
kultamaljassa, viinissä valellen,
kuivaa ne palvelustytönvahvaan tukkaan,
kun samalla
alla kuninkaan pitelee
pottaa poika alaston, palellen...

...taas kuljeskelee päivä yöksi,

ja seurue kerää tarpeitaan
siirtyäkseen ulos, jossa
puutarhoissa enkelitkin
keralla keijujen soittavat:
onnen puistossa,
lehmuston varjoissa...

hekin ymmärtävät yhteisen onnen, siksi

soittavat.
oi onnea...

mekin ymmärrämme yhteisen onnen, siksi

soitamme.
oi onnea...

ja muistakaa: jos vain tahtookin niin hän,

tän kansan kauniit päät putoaa!
oi onnea kansan, joka saa
kuninkaitaan rakastaa!